Ihanaa tämä kunnon helteily muuten mutta kun ei meinaa henki kulkea! Jokin outo kesäflunssa on iskenyt, sanoinkin miehelle että rään määrä on vakio meidän talossa. Nimittäin pojan koivuallergiaoireet loppuivat ja minulla nuuskutus alkoi... kivaa!

Tänään meni puoli päivää autossa istuskellessa kun etsimme annettua osoitetta väärältä paikkakunnalta. Hiki lensi ja kirosanat! Sekin tuli todettua että kiukun määrä vaikuttaa kummasti kaasujalkaan, niin vaarallista kuin se onkin. Pölypilvi sakeni "noppelin" perässä kun pojan uhmakiukuttelu alkoi käydä yli hermojen. Kotiin päästyämme vaihdoin pienen lepohetken jälkeen suuntaa ja lähdimme keskustan leikkikentälle joka on kesäisin ihan kuin helleranta parhaimmillaan, vain vesi puuttuu. Kuumaa ja auvoista. Poikakin nautti, leikki, joi ison pullon vettä, söi jädeä ja oli kuin oikea unelmabeibi konsaan. Niin se mieli muuttuu. Oma pihamme on kuin rakennustyömaa, ei huvita jäädä sinne joka päivä ulkoilemaan. Varsinkin eilisen käärme-episodin jälkeen. Minä en lieroja pelkää, mutta pelkään miten poitsu osaa varoa jos sellainen osuu kohdalle kun äitsy tai isä ei satu juuri olemaan vieressä. Jos tätä joku lukee jolla on kokemuksia käärmeiden karkoittamisesta omalta tontilta, kommentoikaa!

Asumme kolmatta kesää liki 60 vuotta vanhassa talopahasessa. Historiikkia on löytynyt ja kertomuksia entisistä asukkaista. Olemme kai ensimmäinen lapsiperhe. Ullakkoa ensimmäisenä kesänä tyhjätessä purujen seasta löytyi pari vanhaa negatiivia joista sai oikein kuvatkin kehitettyä ensin skannattuamme negat tietokoneelle. Toisessa kuvassa on höyrylaiva, jokin pieni versio Titanikista ja toisessa kolmihenkinen perhe; nainen, mies ja lapsi. Kuvat kai on otettu Yhdysvalloissa, missä tämän talon ensimmäinen asukas nuoruutensa vietti.


Vähän meidän poppoon näköisiä! Paitsi että tietojemme mukaan tuo lapsi on tyttö. Kuvan ottovuodesta ei ole tarkkaa tietoa, mutta luultavasti se on viime vuosisadan alusta.

Ullakolta löytyi myös liuta vanhoja amerikkalaisia kirjoja, mm. paksu nuorille naimattomaille naisille kirjoitettu elämänopas, muistaakseni vuodelta 1928. Mihinkähän muuten ne kirjat sulloin, nyt niitä voisi lueskella. Tämä on myös tullut viimeaikoina tutuksi; lasken tavaran kädestän johonkin ja samalla hukkaan sen. Pahinta on jos lasken silmälasini johonkin enkä näe etsiä niitä. Liikkuukohan mielessäni liikaa asioita, muistan lukeneeni että viisi on keskimääräinen työmuistin kapasiteetti eri asioita muistaa ja hallita.

Eilen illalla luin pojalle lastenrunoja ennen hänen nukahtamistaan. Vanhat "kaksi vanhaa varista"-runot ovat saaneet oivia seuraajia ainakin Laukkanen & Löhösen kirjasta Vänkylöitä (Karisto Oy, 2004), jonka runoissa on sanomaa meille aikuisillekin1 Tässä lopuksi esimerkki meille kaikille naisille, joilla tuppaa olemaan liian usein siipi maassa oman ulkomuodon kanssa:

POSITIIVINEN KURNUTTAJA

- Mitäpä näistä ruvista,
kun lammenpinnan kuvista
saan naurun aiheen, iloa,
en kaipaa poskeen siloa.
- Olen mikä olen ja
se on selvää kauraa.
Sittenpä vasta huonosti ois,
jos itselleni en vois nauraa!