Uuh huh, ei tätä aina jaksa, huutamatta nimittäin!

Nelivuotiaamme on kivassa uhmaiässä, viimeisin vänkäyksenaihe on se ettei hän VOI enää istua turvaistuimessaan autossa. Mitähän poliisisetä mahtaa sanoa kun huomaa lapsen pelkässä lantiovyössa? Ei oikein pussi kestä sakkoja jos ratsia sattuu paikalle...

Tämänikäinen tuntuu hailuvan jossain vauvamaisuuden ("äitii tuu tänneeeee.... ähähähähääääääääää") ja murrosikäisten selitysten välimaastossa ("emmä jaksa" - siis tehdä jotain käskystä, vaikka virtaa on vaikka toisille jakaa!). Että mitähän sitten murkkuiässä on tulossa, no ehkä vähän aikaista murehtia. Lapsi on kyllä aivan rakastettavan syötävän ihana ipana, mutta 24 tuntia vuorokaudessa kohta kaksi viikkoa (hoitaja lomalla) alkaa olla liikaa. Poju on nimittäin armottoman seurallinen luonne ja vain aniharvoin suostuu leikkimään yksin.

Nykyisin puhutaan paljon turvaverkoista ja vanhempien jaksamisesta, eduskuntaheput jaarittelevat eipäsjuupastaan kenellä olisi hoitopaikkaan oikeus kenellä ei. Tässä minun mielipiteeni, tietenkin omasta kokemuksesta viisastuneena. Minulla ei ole suurensuurta turvaverkostoa, on dementoitunut äiti, kiireinen sisar ja ystäviä joilla on omissaan aivan tarpeeksi jaksamista, joten myös työttömänä ollessa pari hoitopäivää viikossa-systeemi on tarpeen. Kunnallinen hoito ei ole liian kallista, hoitorutiini ei unohdu sitä ajatellen että töihinkin taas kohta lähdetään ja nelivuotiaalla pitää jo olla muutakin kuin äiti kaverina. Piste. Minusta näitä "saavutettuja etuja" joita vanhemmille on luotu ei pitäisi enää alkaa supistaa, ainut asia mitä toivoisin olisivat äitiyspäivärahojen ja kodinhoidontuen reilut korotukset! Pakenin yläkertaan netteilemään kun isähahmo lupasi rakentaa pojalle junarataa. Unohtuupahan hoitopaikkaan jääneet pehmot hetkeksi ja saattaa taas ruokakin maittaa. Poju ei kotona malta enää useinkaan nukkua päiväunia ja sen seurauksena myöhäisiltapäivän hetkinä mikään ei tahdo onnistua. Ja silloinhan ränkätetään äiteelle ja oikein urakalla. Sopivassa tilanteessa minultakin, joka olen pitänyt itseäni pitkäpinnaisena ja rauhallisena tyyppinä, katkeaa pinna ja kyyneleet valuu - kummaltakin. Äiti on kuitenkin se varsinainen tuki ja turva lapselle, ainakin meidän pikkuperheessä. Nytkin odotan jo milloin alaovelta alkaa huuto kuulua, on jotain hukassa tai muuten tulee ikävä...

Lapsi on parasta ja pahinta mitä elämä on minulle antanut. Se todella on heittänyt häränpyllyllä ja saanut kaaosta aikaiseksi. Sellaisiakin ongelmia on tullut mitä ei osannut odottaa etukäteen (synnytyksen jälkeinen masekausi ja siitä toipuminen, parisuhteen uudelleen muokkautuminen, muiden ihmisten suhtautuninen - yllätys yllätys, kaikki eivät ole kilttejä!). Vaikka itse ei olisi etukäteisodotuksia eikä vaaleanpunaisia unelmia vanhemmuudesta, yhteiskunta ja oma jaksaminen osaavat kyllä yllättää. Ja jos jollain eivät yllätä ja kaikki menee aivan huisinloistavasti, voin sydämestäni onnitella. En ole kateellinen koska kaikesta olen selvinnyt ainakin tähän mennessä ja rakastan lastani loputtomasti!